Kohti kotia

Hola!
Niinhän se sitten loppui. Meidän loma. Puhelin pärähti soimaan sunnuntaina aamuyöllä neljän aikaan. Yhtään en ollut nukkunut, mutta sitä ei siinä vaiheessa kysytty. Yövaatteet ja pesuvehkeet matkalaukkuihin, vielä viime hetken punnitukset. Argh. Taas liian painava matkalaukku. Lisää tavaraa käsimatkatavaroihin. Punnitukset. Jes, näillä mennään.
Yritimme hiipata ulos Casa Kummilasta herättämättä muita. Miten siinä aina silloin käykin niin, että törmää oveen tms.? Me ei sentään oveen törmätty, mutta meidän makkarin lattialla oli kivi tai jotain, joka tietysti onnistui liikuttamaan itsensä oven alle ja kun minä tempaisin makkarin oven auki skriiiiiiik. Upsis. Lapset ei tietääkseni heränneet, aikuisetkaan eivät tehneet tiettäväksi, että olisivat heränneet. Kahden ison matkalaukun, joista toisen toinen pyörä sanoo vedettäessä klonk klon klonk, ja käsimatkatavaroiden kanssa hiippasimme käytävään. Matkalla käytävään huitasimme keittiössä jugurtit nassuun, PadThaiWok-eväät ja jääteen mukaan. Ilman suurempia kolahduksia ja kommelluksia selvisimme ulos talosta. Tavarat Focukseen ja keula kohti Malaga Aeropuertoa.
Kiitos Casa Kummilan väelle, että otitte meidät kotiinne ja piditte meistä niin hyvää huolta. Teidän luonanne oli hyvä ja helppo olla.
Meillä auton vuokrasopimuksessa oli kohta, että saamme auton tankki täynnä ja se pitää myös palauttaa täydellä tankilla. Oli siis käytävä tankkaamassa ennen auton palautusta. Olin etukäteen netistä tutkinut, että lentokentällä on huoltoasema, joka on auki 24h. Jotenkin kuitenkin koin varmemmaksi, jos auton saisi tankattua ennen lentokenttää. Tiesin, että isolla tiellä, matkalla kentälle on huoltoasema, en vain tiennyt onko se auki. Tässä kohta moni varmaan miettii, että automaatti, haloo? Juu, ei Espanjassa sellaisia ole. Ei sellaisia pumppuja, joista saisi polttoainetta kortilla. Noup. Eikä varsinkaan kylmäasemia. (Jos on, niin on TOSI harvassa. Yhteenkään en törmännyt.) Jos haluat tankata, pitää löytää huoltoasema, joka on auki.
Matkalla oleva huoltamo oli auki 24h. Tai siis sieltä sai polttoainetta 24h. Sisätilat olivat suljettu. Asiointi tapahtui semmoselta kioskin luukulta. Ensin annoin rahan, sitten aukesi pumppu. Tankkasin, menin takaisin luukulle. Sain kuitin ja vaihtorahat. Onneksi oli käteistä, koska kortilla ei voinut yöllä maksaa. Tankki täynnä, matka jatkuu.
Tällä matkalla emme ajaneet ylimääräisiä mutkia navin takia, koska navi oli pois päältä. Luotin siihen, että osaan seurata keltaisella pohjalla olevia Aeropuerto-kylttejä. Voin vain kuvitella, miten tässä kohtaa osa teistä odottaa, että ajoin pieleen, mutta pah! Enpäs ajanutkaan. Kerralla päästiin kentälle. Löydettiin Rental Car Return –kyltit ja saatiin auto sinne minne pitikin. Auton avaimetkin osattiin palauttaa oikeasta luukusta. Sinne se jäi. Focus. Yhteisiä kilometrejä meille kertyi 1715.



Tavarat matkaan ja terminaaliin. Voi taivas, että siinä terminaalissa on niitä tiskejä. Miksi niitä nyt kutsutaan. Niitä missä tehdään check in tai jätetään matkatavarat. Tulimme terminaalin toisesta päästä sisään ja Norskin tiski oli siellä toisessa päässä. Se terminaali vaan jatkui ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Vihdoin pääsimme luopumaan matkatavaroistamme. vaaka pysähtyi lukemaan 39,5 kg. Säteen kanssa todettiin, että ihan hyvin olisi voinut laukkuihin vielä jotain laittaa, kun jäi puoli kiloa vajaaksi.
Turvatarkastus, jossa lapseni pääsi vielä erikseen reppurtarkastukseen, koska hänellä oli repussa sakset, joiden hän ei tiennyt siellä olevan. Molemmat selitetään turvatarkastuksen miehelle, että ei siellä mitään saksia ole. On siellä, läpivalaisu näyttää. Ja Säteen penaalista löytyi pienet sakset. Tietenkin. Onneksi kuitenkin päät oli pyöristetyt ja terän pituus oli alle sallitun rajan.
Taas yksi pitkä matka, kun raahauduimme lähtöportille. Siellä sitten istuimme ja ihmettelimme ja odotimme, että aika kuluu. Minä tietysti ehdin tirauttaa muutamat kyyneleet niiden lisäksi, jotka olin tirauttanut Casa Kummilassa edellisenä iltana sekä pari tuntia aiemmin. Sattuuhan se sydämeen lähteä parhaan ystävän ja hänen perheensä luota auringosta, tänne pimeään ja kylmään Suomeen. Siinä hetkessä taas mietin, että haluan muuttaa Espanjaan. Tai Portugaliin. Tai jonnekin missä on valoa ympäri vuoden!
Kun meidän lennon boarding alkoi, alkoi myös Teneriffalle lähtevän lennon boarding. Säteen kanssa mietittiin, että huomaisiko ne, jos ”vahingossa” mentäisiin väärästä portista? Päädyimme kuitenkin Suomeen lähtevään koneeseen.
Ei käynyt vierustoverin kanssa yhtä hyvä tuuri kuin Espanjaan lennettäessä. Nainen joka meidän vieressä istui ei saanut sanaakaan suustaan. Tuli ikävä Helenaa, jonka kanssa matka meni niin nopeasti.
Säde nukkui lähes koko matkan. Välillä herätin syömään ja muutaman kerran herätin, että pääsin vaihtamaan asentoa. Minähän siis olin neidin tyyny. Milloin neiti oli kainalossa, milloin nojasi olkapäähän ja milloin makasi puoliksi minun sylissäni. Toisaalta aika suloista. Itse en osaa lentokoneessa nukkua. Torkahdin muutaman kerran, mutta muuten lähinnä vaan horrostin ja odotin, että oltaisiin jo perillä, että pääsen pois lentokoneesta. On todella epämukavaa istua yltiöväsyneenä lentokoneessa. Tai junassa tai missään.
Pääsimme turvallisesti Suomeen. Kun lentokone laskeutui, oli maisema tämä.
Ihan vaan muistutukseksi siitä, että pilvien yläpuolella paistaa aina aurinko ja taivas on kirkas, vaikkei sitä näy, olin laskeutuessa ottanut pilvien yläpuolella valokuvan.
Portilta nappasin meille kärrit, kun Säteen reppu oli ihan järjettömän painava. Ajattelin, ettei tarvitse tytön sitä reppua enää raahata. Neitihän tietysti kiipesi kärryihin kyytiin itsekin. Siellä me mentiin terminaalin läpi… Vähän ihmisiä hymyilytti. Koko ajan odotin, että joku lentokenttähenkilökuntaan kuuluva tulee sanomaan, ettei niin saa tehdä. Ei tullut.


Matkatavarat tuli. Tai siis ensimmäinen laukku tuli ja sitten pysähtyi hihna. Siinä odotettiin ja odotettiin. Joku mies jo suureen ääneen maalasi piruja seinälle: ”Jos ei tähän mennessä ole tullut, niin ei kyllä yleensä tulekaan. Kyllä ne laukut on nyt väärässä maassa.” Ja ihan kuin pisteeksi, kysymysmerkiksi tai huutomerkiksi tuolle kommentille, hihna pyörähti käyntiin ja loput laukut tuli.
Säteen ystävä oli tullut Sädettä moikkaamaan ja autonhoitaja oli tuonut Kian. Muutamia sanoja vaihdettiin. Säteen kanssa samalla syötiin loput meidän nuudeliannoksesta ja lppulta pakattiin auto ja lähdettiin kohti Kouvolaa. Kerran oli matkalla pydähdyttävä, että sain hetken pitää silmiäni kiinni. Niin kovin väsytti. Matkalla kysyin Säteeltä, miä oli kaikkein paras asia koko reissusa. Vastaus oli: ”Se, että oltiin Kummilassa.” Parhaaksi yksittäiseksi päiväksi nimesimme molemmat päivän Lagosin rannoilla.
Kouvolassa oli tullut lunta. Jota tänään tiistaina ei enää ole. Mutta näyttihän se kivalta hetken.
Nyt ollaan koko perhe koossa jälleen. Se on kotiinpaluun paras asia. Matkalla kerätyt magneetit on pakastimen ovessa ja matkalaukutkin on melkein purettu.
Kiitos maailman parhaalle matkakaverilleni Säteelle! Olet aivan huikea nuori nainen. Tekisin kanssasi miljoona matkaa, jos vain voisin. Rakastan sinua.
Kiitos vielä sinulle, joka kuljit matkassamme blogia lukien. Blogspotin tilasto näyttää, että meillä on ollut 82 – 213 lukijaa per postaus. Yleensä siinä 150 lukijan korvilla. Eniten lukijoita on ollut Lagosin rannoilla ja vähiten Espanjalaisella liikennekulttuurilla http://www.kapselitytto.com/espanjalainen-liikennekulttuuri-ja-nainen-navin-sisalla/. Hei oikeesti, sekin kannattaa lukea. Siitä menee pää sekaisin.
Matkablogi jää jäähylle epämääräiseksi ajaksi. Se on tiedossa, että syyskuussa 2020, kun Säde täyttää 18 v, me lähdemme kahdestaan Lontooseen. Ehkä sitä ennen pääsemme koko perheen voimin jonnekin. Jonnekin valoon. Ehkä pidemmäksikin aikaa? Kuka tietää. Kukapa ei alla oleviin maisemiin haluaisi! Vaikka pysyvästi.
 Janna